Gundabadin torilla vilisee ihmisjoukkoa tekemässä ostoksia ja osa heistä on menossa paikalliseen majataloon.  Majatalon pihassa on köytettyjä hevosia odottamassa ohjastajiansa, kun he ovat sisällä talossa juomassa kylmää vaahtoavaa olutta ja syömässä rasvaa tihkuvaa villisianlihaa. Täytyy syödä tuhdisti, sillä monella on pitkä matka edessä jonnekin. Torilla lapset juoksentelevat puukengät kopisten kiviseen katuun, he nauravat ja leikkivät. Naiset ostavat lanttuja ja nauriita torilta ja puhuvat kovaäänisesti.

 

 

Kylän lähettyvillä on Sumuvuori, jonka syvällä uumenissa veden äärellä asuu vanha velho, tuo pieni niljakas otus. Hänen vanhoissa uurteisissa kasvoissaan on kaksi suurta pyöreää kelmeää silmää ja osaa kasvoja peittää pitkä, takkuinen ja kauan sitten harmaantunut parta. Velholla on pikkuinen vene ja hän on työntämässä sitä vesille, kunnes äkkiä ja varoittamatta hänen jalkansa läiskähtää veteen. "Ääh! Se on jäätävän kylmää", hän mutisee partaansa. Hän saa veneen vesille ja meloo venettä läiskimättä vettä ympäriinsä. Lyhty kädessä hän tähyilee kelmeillä silmillään järven pohjaan kuin etsien jotain. Yhtäkkiä lyhdyn valo osuu johonkin ja välähdys välähtää melkein rannan tuntumassa, velho soutaa lähemmäs ja kuiskaa: " Sepäs sattui, aarre! Löysin sen siis täältä".

 

 

Hän ojentaa kätensä kylmään veteen toivoen, ettei mikään ylimääräinen tarttuisi hänen käteensä. Vedessä, kun saattoi kiemurrella ties mitä iljetyksiä isoine pullottavineen silmineen ja terävine hampaineen. Vuortenalaisissa järvissä ja lammikoissa kun asuu kalojen lisäksi monenmoista kummaa otusta. Velho poimii aarteen turvaan menettämättä kättään tai itseään kokonaan vedenväen armoille. Sydän pamppaillen hän huokaisee helpotuksesta, onhan aarre nyt tallella. Hän laittaa aarteen taskuunsa ja lähtee soutamaan majaansa kohden. Velho astuu veneestä ja sitoo tiukasti veneensä rannalla olevaan puuhun. Hän raahustaa kylmissään ja toinen jalka märkänä kotiinsa toivoen, ettei vilustuisi. Hän avaa majansa oven ja vastaan tulee lämmin ja maanläheinen kodikas tuoksu. Hänen tytär tulee hänen luokseen ja kysyy: Isä, löysitkö aarteen?"

 

 

Isä vastaa: "Löysin sen vedestä rannan tuntumasta. Onneksi vedenväki ei vielä ehtinyt huomata sitä." Velho ojentaa kätensä tytärtään kohden ja avaa kätensä ja sanoo: Pidä tästä lähin parempaa huolta tavaroistasi. En haluaisi liottaa käsiäni enää kertaakaan siinä mutaisessa järvessä." "Kiitos!!  Huudahtaa neito ja lupaa olla enää kadottamatta perintökoruaan, jossa on ripaus taikaa.

 

 

Velho muistuttaa vielä: "Esiäitiesi Karneolikivi-kääty on yksistään arvokkaampi kuin kultajoki, ja jatkaa: "Sen arvo on mittaamaton ja yhdessä sen taika on täydellinen kaulakorun kanssa." "Isä, lupaan pitää tästä lähtien hyvää huolta koruistani ja varsinkin tästä", vastaa tytär ja laittaa käädyn ranteeseensa, joka on samaa paria kaulakorun kanssa.

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Hän ihastelee peilistä arvokkaita ja mystisiä korujaan ja laittaa ne takaisin pienen otuksen vartioimaan lippaaseen. "Näitä käytetään vain silloin, kun on taian aika", hän kuiskaa.

 

*****************************************************************************

Jälleen kerran tuli taas elettyä pieni hetki aivan toisenlaisessa maailmassa, kaukana tästä arjesta satuolentojen lumotussa mielikuvitusmaailmassa. Korut ovat siis jälleen rautalankaväkerryksiä ja helminä karneolit, unohtamatta kuitenkaan niitä pikkuruisen pikkuruisia metallinhohtoisia siemenhelmiä :D

Tuotteet lisätty kauppaan :)